EU4Journalists.eu is currently not updated. We hope to be back soon.

eu4journalists

select your language

Talous- ja rahayhteisö ja euro

1.Historia – Euron käyttöönotto

Euroopan talous- ja rahaliitto (EMU) on siihen osallistuvien Euroopan maiden välinen sopimus saman valuutan, euron käytöstä ja saman rahapolitiikan harjoittamisesta tietyin verovelvollisuusehdoin. Tällä hetkellä 27 maata kuuluu vaihtelevassa määrin EMU:n piiriin. Kolmetoista maata on ottanut euron käyttöön: Alankomaat, Belgia, Espanja, Irlanti, Italia, Itävalta, Kreikka, Luxemburg, Portugali, Ranska, Saksa, Slovenia ja Suomi. Heinäkuussa 2007 EU:n ministerineuvosto päätti hyväksyä, että Kypros ja Malta ottavat euron valuutakseen 1.1.2008 alkaen, jolloin euromaiden määrä nousee 15:een. Kolmella jäsenmaalla, Iso-Britannialla, Ruotsilla ja Tanskalla ei ole suunnitelmissa liittyä euroalueeseen. Muut jäsenmaat ovat euron käyttöönoton eri vaiheissa ja niiden odotetaan liittyvän euroalueeseen seuraavien kymmenen vuoden sisällä.

Toisen maailmansodan jälkimainingeissa suurin osa teollistuneen maailman valuutoista oli sidottu tiukasti Yhdysvaltojen dollariin ns. ‘kultakannan’ ja Bretton Woods –järjestelmän mukaisesti. Dollarin tosiasiallinen ylivalta ja useiden eurooppalaisten valuuttojen pakkodevalvaatio sai eurooppalaiset poliitikot etsimään keinoja tilanteen tasapainottamiseksi tiiviimmän Euroopan valtioiden välisen taloudellisen yhteistyön avulla.

Yhteisvaluutan suunnittelu alkoi kuuden Euroopan talousyhteisön (ETAn) jäsenvaltion laatimalla Barren-suunnitelmalla vuonna 1969. Sitä seurasi vuotta myöhemmin Haagin huippukokouksessa esitelty suunnitelma luoda yhteinen talous- ja rahaliitto. Tämä prosessi kuitenkin viivästyi presidentti Nixonin yksipuoliseen päätökseen irrottaa dollari kultakannasta ja siitä seuranneeseen Bretton Woods -järjestelmän romahdukseen sekä öljykriisiin vuonna 1972. Samanaikaisesti ETY laajeni yhdeksänjäseniseksi ja nämä uudet jäsenet olivat haluttomia luopumaan omista kansallisista valuutoistaan.

Nykyään järjestelmään osallistuvia valtioita voidaan jäsentää kolmeen eri kehitysvaiheeseen, joista jokaisella on oma historiallinen vastineensa EMU:n kehityksessä.

Vaihe I

Vuonna 1979 luotiin Euroopan valuuttajärjestelmä (EVJ) yhdistämään eurooppalaisia valuuttoja ja estämään suuria valuuttakurssivaihteluita. Samanaikaisesti luotiin myös valuuttakurssien vakautusmekanismi, ERM. Siinä kunkin jäsenvaltion valuutan sallittiin muuttua suhteessa viitearvoonsa vain kapean vaihteluvälin sisällä (+/-2.25%). Viitearvoksi luotiin kaikkiin osallistuviin valuuttoihin pohjautuva Euroopan rahayksikkö, ECU. Tämän valuuttakorin arvostus pohjautui taas kunkin jäsenvaltion suhteelliseen kansantaloudelliseen painoarvoon toisiinsa verrattuna.

1980-luvulla jäsenvaltioiden taloudelliset markkinat lähentyivät toisiaan ja naapurivaltioitaan luoden mallia sille, mistä jatkossa muotoutuisi Euroopan sisämarkkinat. Valuuttariskit – suhteellisesta vakaudesta huolimatta – hidastivat kuitenkin kansainvälistä kaupankäyntiä sisämarkkinoilla. Kehitystä hidastivat myös transaktiokustannukset eri valuuttojen välillä. Yhteisen valuutan luominen sisämarkkinoille vaikutti loogiselta ratkaisulta ja siten ajatus yhteisvaluutasta puhallettiin jälleen henkiin.

Euroopan komissio, Jacques Delors:in johdolla, sääti Euroopan yhtenäistämisasiakirjan helmikuussa 1986. Sen tavoitteena oli poistaa institutionaaliset ja taloudelliset esteet EY:n jäsenvaltioiden väliltä. Samalla sopimus asetti tavoitteet Euroopan sisämarkkinoiden luomiselle. Vuonna 1989 luotiin suunnitelma toteuttaa EMU kolmessa vaiheessa. Huolimatta siitä, että ykkösvaiheen toteutus alkoi EVJ:lla jo vuonna 1979, voidaan sen virallisen toteutuksen katsoa alkaneen kuitenkin vasta 1990 valuuttakurssien säätelymekanismien poistamisella. Tämä mahdollisti pääomien vapaan virtauksen ETY-alueen sisällä. Vuonna 1992 Delorsin komission määrittelemät kolme vaihetta virallistettiin Maastrichtin sopimuksessa ja siinä säädettiin myös lähentymiskriteerit yhteisvaluutan käyttöönottoon sopeutumiselle. Tämä sopimus itse asiassa muutti ETY:n Euroopan unioniksi. Jäsenyyskriteerit EU-jäsenyydelle ja euron käyttöönotolle ovat kolmessa eri asiakirjassa: ensimmäinen on Maastrichtin sopimus vuodelta 1992 (astui voimaan 1.marraskuuta, 1993). Myöhemmin samana vuonna luotiin Kööpenhaminan kriteerit, joissa tarkennetaan Maastrichtin sopimusta. Kolmas asiakirja on jäsenneuvotteluiden puitesopimus. Siinä määritellään kullekin jäseneksi pyrkivälle valtiolle puite-ehdot, jotka sen on täytettävä jäseneksi halutessaan. Kriteereitä on myös tarkennettu EU-lainsäädännöllä ja EU-tuomioistuimien päätöksillä vuosien varrella.

Vaihetta yksi EMU:n kehittymisessä voitaisiin verrata siihen, jäsenkandidaattivaltio täyttäisi ensiksi Kööpenhaminan kriteerit ja sitten liittyisi EU:n jäseneksi.

Vaihe II

Madridin vuoden 1995 huippukokouksessa Saksa johti onnistuneesti ECU-nimen muuttamista euroksi. Niin sanotussa ”Madridin skenaariossa” määriteltiin myös siirtymäajat euron laskentavaluutaksi ja käteisvaluutaksi tulemisille.

EMU:n toisessa vaiheessa perustettiin Euroopan rahapoliittinen instituutti (EMI) edeltämään Euroopan keskuspankkia (EKP). Kesäkuussa 1997 Euroopan neuvosto sopi Amsterdamissa vakaus- ja kasvusopimuksen ehdoista ja käynnisti ERM II-vaiheen. Tämä järjestelmä suunniteltiin korvaamaan EVJ:n ja ERM:n euron käyttöönoton jälkeen. Seuraavana vuonna Euroopan komissio Brysselin kokouksessaan valitsi yksitoista euron vuonna 1999 käyttöönottavaa jäsenmaata. Samalla syntyi EKP luomaan ja kehittämän Euroopan unionin rahapolitiikkaa ja valvomaan Euroopan kansallisten keskuspankkien toimintaa. Suunnitelmaan kuului myös se, että paikalliset keskuspankit saattaisivat käytäntöön EKP:n päätökset, painaisivat seteleitä ja löisivät kolikoita ja auttaisivat ensimmäisiä euromaita täyttämään lähentymiskriteerit.

Toista EVJ:n vaihetta voitaisiin verrata tuoreen jäsenvaltion mukaantuloon ERM II-järjestelmään. Sen on oltava mukana tässä vähintäänkin kaksi vuotta ennen euron käyttöönottoa.

Vaihe III

Tammikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1999 euro otettiin käyttöön laskentavaluuttana yhdessätoista niistä viidestätoista jäsenvaltiosta joiden valuutat kiinnitettiin vuoden 1998 viimeisenä päivänä. ERM-järjestelmän seuraajaksi tuli ERM-II, joka toimi samoin kuin alkuperäinen ERM kuitenkin siten, että euro oikeana valuuttana. EKP alkoi harjoittaa yhtenäistä rahapolitiikkaa kunkin jäsenvaltion keskuspankkien tuella ja kolmivuotinen Madridin siirtymäaika käynnistyi kestäen vuoden 2002 alkuun saakka. Vuoden 2000 keskivaiheilla komissio ilmoitti, että Kreikka hyväksyttäisiin mukaan euron kolmanteen vaiheeseen 1.tammikuuta, 2001. Euro toimi laskentavaluuttana kahdessatoista maassa, jotka muodostivat ns. euroalueen. Nämä olivat Itävalta, Belgia, Suomi, Ranska, Saksa, Kreikka, Irlanti, Italia, Luxemburg, Alankomaat, Espanja ja Portugali. Euroa käytettiin kirjanpidossa ja talouslaskennassa ja yritykset kykenivät hoitamaan maksuliikennettään turvallisesti tietäen, että valuuttakurssit osallistujamaissa olivat kiinnitetyt. Pankkitilit noteerattiin myös euromääräisinä ja kansallisten valuuttojen rinnalla. Tällä pyrittiin helpottamaan sopeutumista uuteen valuuttaan.

Kunkin euroalueeseen 1.tammikuuta 2002 liittyvän jäsenvaltion tuli täyttää Maastrichtin sopimuksen lähentymiskriteerit. Nämä olivat:

  • Valuuttakurssit saivat olla vaihdelleet kahden viimeisen vuoden aikana vain ERM:n sallimien rajojen sisällä
  • Pitkän ajanjakson korkotaso sai olla korkeintaan kaksi prosenttiyksikköä korkeampi kuin kolmen parhaiten menestyvän jäsenvaltion korkotaso
  • Inflaation tuli olla viitearvon alapuolella (kolmen viimeisen vuoden inflaatio ei saanut erota yli 1,5 % parhaiten menestyneiden tasosta)
  • Valtiovelka sai olla korkeintaan 60 % bruttokansantuotteesta (tai olla selkeästi lähentymässä tätä arvoa) ja budjettivaje sai olla korkeintaan 3 %

Euron käyttöönottoa varten (1. tammikuuta 2002) painettiin yli 14 miljoonaa seteliä arvoltaan noin 633 miljardia euroa ja lyötiin 52 miljardia kolikkoa, joihin käytettiin yhteensä 250 000 tonnia metallia. Vuoden 1999 eurokeskusteluissa hankkeen vastustajat olivat levittäneet pessimismiä tällaisen jättimuutoksen onnistumiselle. Nämä pelottelut jäivät kuitenkin toteutumatta. Raha-automaatit jakoivat uutta valuuttaa heti keskiyön jälkeen ja euro-kansalaiset käyttivät euroja välittömästi seuraavina päivinä.

Valuuttakurssikehitys

Ensimmäisenä noteerauspäivänään Frankfurtin pörssissä (4.tammikuuta, 1999) euro vastasi 1,1789:aa Yhdysvaltain dollaria. Tästä päivästä eteenpäin euron arvo putosi, ensin vajaassa vuodessa alle pariteettiarvon (1:1) ja sitten kaikkein aikojen pohjanoteeraukseensa 0,8255 dollariin (26. lokakuuta, 2000). Vuotuinen keskikurssi oli tuolloin 0, 95 dollaria.

Euro ei toipunut romahduksestaan ennen kuin vasta käteiseurojen tultua markkinoilla vuonna 2002. Se nousi 0,90 dollarista 1,02:een vuoden 2002 lopulla. Vuotta myöhemmin arvo oli jo 1,24 dollaria. Marraskuussa 2004 euro ylitti 1,30 dollarin rajan ja saavutti 30.päivänä joulukuuta, 2004, silloisen huippunsa 1,3668 dollaria. Vuoden 2005 aikana arvo putosi jälleen 1,18 dollariin (marraskuu 2005) ja jälleen alle lähtöarvonsa joulukuussa 2005. Ensimmäisen vuosipuoliskon aikana vuonna 2006 euron arvo nousi 1,1813 dollarista 1,2958 dollariin (6. kesäkuuta, 2006). Loppuvuonna se rikkoi jälleen ensin 1,30 dollarin rajan ja saavutti uuden huippunoteerauksensa näyttäen pysyvän tällä tasolla myös vuoden 2007 alussa.


Ydinkohdat:

  • Suunnittelu yhteisvaluutasta alkoi 1960-luvun lopulla
  • Kolme EVJ:n integraatiotasoa: EU-jäsenyys, ERM II ja euroalue
  • Maastrichtin sopimus 1992, Kööpenhaminan kriteerit 1993 ja maakohtaiset puitesopimukset
  • Neljä lähentymiskriteeriä euroalueeseen liittymiselle


back to top