Tärkeimmät toimijat
1. Yhteistyö
Vallanjako EU:ssa
Euroopan unionin jäsenmaat ovat itsenäisiä valtioita, jotka ovat päättäneet yhdistää itsenäisyytensä tietyillä hallinnon aloilla. Nämä alueet ovat sellaisia, joilla Eurooppa-tason yhteistoiminta on jäsenmaiden etujen mukaista. EU ei kuitenkaan ole liittovaltio. Se on uniikki järjestelmä, joka on kehittynyt jatkuvasti koko historiansa eli yli 50 vuoden aikana.
Kuten millä tahansa hallinnolla, myös EU:lla on toimeenpaneva elin ja itsenäinen oikeuslaitos, joita useat muut toimielimet tukevat.
EU:n toimielinten valtaoikeudet määritellään perustamissopimuksissa. Ne on neuvoteltu jäsenmaiden välillä ja ratifioitu erikseen jokaisessa jäsenmaassa. Alkuperäinen sopimus, Rooman sopimus, perusti Euroopan talousyhteisön (EEC) vuonna 1958. Vuoden 1992 Maastrichtin sopimus loi Euroopan unionin ja kehitti sen puhtaasti talouteen keskittyneestä unionista poliittiseksi rakennelmaksi. Muut sopimukset, kuten Euroopan yhtenäisasiakirja (1987), Amsterdamin sopimus (1999) ja Nizzan sopimus (2003) lisäsivät kaikki osaltaan jotain olennaista unionin rooliin ja toimintoihin.
Seuraava tavoite asetettiin EU:n perustuslain luomiseen, kaikkien entisten sopimusten yhteen liittämiseen ja muun muassa laajentuneen unionin päätöksenteon ja ulkopolitiikan virtaviivaistamiseen. Lokakuun 24. päivänä vuonna 2004, 25 jäsenmaan sekä kolmen kandidaattimaan – Romanian, Bulgarian ja Turkin – valtiojohto ja ulkoministerit kokoontuivat Roomaan allekirjoittamaan sopimuksen Euroopan perustuslaista. Sopimuksen ratifiointiprosessi joutui kuitenkin vaikeuksiin, kun Ranskan ja Alankomaiden kansat hylkäsivät sen kansanäänestyksissä vuonna 2005. Perustuslain kohtalosta keskusteltiin aktiivisesti Saksan puheenjohtajakauden aikana 2007. Asian suhteen aiotaan toimia viimeistään Ranskan puheenjohtajakaudella, vuoden 2008 loppupuoliskolla.
EU:lla on kolme politiikasta ja päätöksenteosta vastaavaa toimielintä: Euroopan unionin neuvosto (edustaa kansallisia hallituksia), Euroopan komissio (edustaa Euroopan yhteisiä etuja) ja Euroopan parlamentti (edustaa kansalaisia).
Päätöksentekoprosessi
Euroopan komissio on ainoa EU-toimielin, joka voi tehdä lakialoitteita. Tätä ennen sen on kuitenkin konsultoitava eturyhmiä ja asiantuntijoita varmistaakseen, että unionin kansalaisia palvellaan mahdollisimman hyvin. Se tapaa säännöllisesti kansallisten hallitusten ja niiden virastojen asiantuntijaryhmiä ja myös eri organisaatioiden Eurooppa-tason toimijoita mm. teollisuuden, julkisten palveluiden, työmarkkinajärjestöjen, kuluttajaryhmien, alueellisten organisaatioiden ja kansalaisjärjestöjen edustajia. Monilla näistä ryhmistä on pysyvä toimipiste myös Brysselissä, jotta ne voivat vaikuttaa komissioon, sillä ne tietävät, että paras aika vaikuttaa uuteen lainsäädäntöön, on ennen kuin siitä tehdään virallinen ehdotus.
Kun komissio on hyväksynyt ehdotuksen uudeksi laiksi, se siirtyy Euroopan parlamentin ja ministerineuvoston alaisuuteen. Ne voivat joko hyväksyä sen sellaisenaan, ehdottaa lisäyksiä siihen tai hylätä sen kokonaan (joskin tämä on hyvin harvinaista). Monissa tapauksissa komissio konsultoi talous- ja sosiaalikomiteaa ja alueiden komiteaa, EU:n kahta virallista neuvoa-antavaa elintä, joiden mielipiteet eivät ole sitovia.
Yhteispäätösmenettely: Tavallisinta tapaa hyväksyä EU-lainsäädäntöä kutsutaan ‘yhteispäätökseksi’. Siinä neuvosto ja parlamentti jakavat lainsäädäntövallan. Ehdotettu laki esitellään ensin parlamentissa ja sen jälkeen neuvostossa. Jos molemmat toimielimet ovat samaa mieltä, laki hyväksytään saman tien. Tällä tasolla ei ole aikarajoja, joten neuvosto voi järjestää ensimmäisen esittelyn kuukausia tai jopa vuosia komission ehdotuksen antamisen jälkeen.
Jos kannat eroavat toisistaan, ehdotus palaa ensin parlamenttiin, sitten neuvostoon, toista esittelyä varten. Tästä eteenpäin prosessiin sovelletaan aikarajoja. Jos tämän jälkeen kumpikin on samalla kannalla, laki hyväksytään. Jos erimielisyys jatkuu, erityinen ‘sovittelukomitea’ yrittää saada aikaan yhteisen tekstin, jonka molemmat osapuolet voivat vahvistaa erikseen. Komissio on mukana koko prosessin ajan. Jos yhteistä tekstiä ei voida hyväksyä, tai jos yhteinen teksti hylätään, lakia ei voida hyväksyä.
Neuvosto tähtää konsensuksen saavuttamiseen, mutta monissa asioissa päätökset tehdään määräenemmistöpäätöksinä. Siinä jokaisella jäsenmaalla on suunnilleen sen kokoa vastaava määrä ääniä. Joissain tunteita herättävissä asioissa vaaditaan kuitenkin yksimielisyyttä.
Joissain tapauksissa, joissa jäsenvaltiot ovat kieltäytyneet antamasta päätöksentekovaltaa parlamentille, käytetään ’kuulemismenettelyä’. Siinä parlamentilla on oikeus vain kertoa mielipiteensä lakiehdotuksesta – joskin sille on annettava siihen aina oikeus – ennen kuin neuvosto hyväksyy ehdotuksen. Näissä tapauksissa neuvoston täytyy yleensä toimia yksimielisesti.
Joissain tapauksissa parlamentin täytyy yksinkertaisesti vastata kyllä tai ei. Tämä ’hyväksyntämenettelynä’ tunnettu tapa on käytössä esimerkiksi silloin, kun vahvistetaan komission jäsenet tai hyväksytään ei-jäsenmaan kanssa allekirjoitettava sopimus.
Hyväksymisen jälkeen: Kun EU-laki on hyväksytty, komission täytyy varmistaa että se otetaan käyttöön asianmukaisesti ja täydellisesti – ja tietyissä aikarajoissa – kaikissa jäsenmaissa. Komissio (tai jäsenmaat) voivat vetää jäsenmaan tuomioistuimeen, jos se ei täytä sille asetettuja vaatimuksia EU-lakien suhteen. Tuomioistuimen roolina on kansallisten ja EU-lakien välillä mahdollisesti ilmenevien ristiriitojen selvittäminen. Se myös varmistaa, että EU-lainsäädäntöä tulkitaan samalla tavalla kaikissa jäsenmaissa.